”Seison lumisateessa ja ajattelen olemassaoloa ilman kategorioita, yritän kuitenkin, vaikka olen ihminen. Noora on kertonut, että jokaisessa kuvassa olevat planktonit ovat vesistä, joissa hän on itse uinut, siis vedestä, jota on kulkeutunut hänen kehoonsa ihon ja sen aukkojen läpi. Ajattelen, että samoja olentoja on tietysti minussakin, he ovat koko ajan kulkeneet mukanani ja lävitseni minun heitä ajattelemattani. Veteisissä voin nähdä heidät, lukea oheisteksteistä heidän nimensä ja siten vakuuttua heistä. (Siinä mielessä Veteiset on kuin passi.) Mutta ei se riitä eikä siinä ole kaikki. Veteisten äärellä haluan, vaikka olenkin ihminen, vakuuttua näistä olennoista siitä huolimatta, etten tunne heitä: haluan, koska elän samassa vedessä ja koska meihin on osunut sama valo.”  

”I’m standing in the snowfall and thinking about existence without categories, I’m trying, even though I’m a human. Noora has said that all of the planktons in her pictures are from water that she has swum in herself, that is, waters that have interacted with her skin, her body, and its openings. I imagine that the same creatures are inside me, as well, they have always been with me and moved through me without my thinking about them. In Water Bodies I can see them, read their names in the descriptions, and be assured of their reality. (In that way, Water Bodies is like a passport or ID.) But that’s not all, and it isn’t enough. With Water Bodies I wish to be assured of these beings, even though I am human and do not know them: I wish it because I live in the same water, and because the same light has touched us.”

(Translated by Kasper Salonen)